Bella & Aro
”Muuta hänet”, Aron ääni kaikui istuinsalissa.
”Hän ei ansaitse sellaista! En!”, Edward vastasi ja piti minusta vielä tiukemmin kiinni. Minulla oli hiukan vaikeuksia hengittää tämän otteessa, mutta oli tämä kuitenkin kaikesta turvallisin paikka minulle.
”Antakaa meidän vain mennä”, rohkenin sanoa. Edward, jos mahdollista jännittyi vielä enemmän vierelläni. Caius nousi valtaistuimeltaan yhdellä nopealla viitan heilautuksella ja oli suoraan edessäni ennen kuin ehdin edes räpyttää silmiäni.
”Miten sinä kehtaat?!”, hän aloitti, mutta keskeytin tämän puheen melkein heti.
”Voi, kyllä minä kehtaan! Mitä minä olen ikinä tehnyt teille? Mitä me olemme teille tehneet?”, huudahdin jo päättäväisemmin.
”Bella!”, Edward sihahti ja puristi minusta kiinni vielä kovempaa.
”Keitä te oikein luulette olevanne? Päästäkää meidät menemään NYT!”, huusin.
Huone muuttui kuolleen hiljaiseksi. Kaikki silmät tuijottivat minua. Edward vilkuili hermostuneesti ympärilleen kun Aro näytti siltä että räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä.
”Pidän tästä yhdestä!”, Aro hihkaisi pidättäen itseään. Olin varma, että muuten hän olisi mennyt aivan hysteeriseksi... pelottavaksi. Yhtäkkiä Aro käänsi päänsä Edwardiin ja kaikki hilpeys katosi tämän kasvoilta.
”Muuta hänet!”, Aro toisti vaativammin.
”EN!”, Edward karjaisi.
”Näit minun ajatukseni ja tiedät ettemme aio antaa tytön elää! Hän on liian suuri riski koko vampyyrien olemassaololle. Mutta nyt meidän ei kannata antaa tällaisen potentiaalin ja päättäväisyyden mennä hukkaan. Se olisi todellista tuhlausta. Näethän sinä sen Edward”
”Sanot siis että suostut tappamaan syyttömän”, Aro nauroi ja nousi hetkeksi seisomaan. Hän käveli kerran valtaistuimensa ympäri ja istuutui sitten takaisin.
”Hänestä ei saisi syytöntä tekemälläkään!”, Marcus karjui.
”Ah, veljeni, ole hiljaa”, Aro totesi ja mulkaisi Marcusta.
Caius, joka seisoi edelleen vain puolen merin päässä minusta käännähti kohti Aroa.
”Veljeni, mitä jos annamme heille kuukauden aikaa?”, tämä ehdotti ja käveli takaisin omalle istuimelleen. Katsahdin Aroon. Tämän punaiset silmät näyttivät miettiviltä. Yritin kääntää katseeni pois, mutta jokin veti minua kohti tätä miestä...jokin todella vaikutusvaltainen voima. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ylös ja hyppäsi yhdellä suurella loikalla eteeni. ”Hyvä on. Saatte kuukauden aikaa, jos hän ei ole muuttunut. Saamme tappaa hänet”, Aro sanoi ja katsoi Edwardiin.
”Mutta veli! Me emme anna toisia mahdollisuuksia!”, Marcus protestoi.
”Marcus!”, Aro ärähti, mutta hymyili sitten.
Edward irvisti, kun Aro otti askeleen lähemmäs minua. ”Isabellani...”, hän kuiskasi korvaani niin matalasti, että vain minä kuulin sen. Otin hämmennyksissä pienen askeleen taemmas.
Aro käveli ihmisvauhtia takaisin istuimelleen ja istahti ylväästi paikalleen. Hän pisti kätensä vastakkain leukansa alle. ”Nyt poistukaa!”, Marcus sanoi ja katsahti Janeen. Jane käveli suurille vaaleille tammioville ja avasi ne narahtaen. Edward kiskaisi minua kädestä ja kävelimme ulos.
”Edward, sinun täytyy muuttaa minut!”, vaadin pojalta.
”En voi antaa sinun kärsiä tällaista”, Edward vastasi ja kosketti kädellään poskeani. Hänen viileä käsi tuntui mukavan rauhoittavalta.
Lähdimme juoksemaan vampyyrijuoksua pois Volterrasta, tai siis Edward kantoi minua. Juoksimme Milanoon asti. Siellä ostimme liput Carlislen luottokortilla ja lähdimme lentokoneella kohti Amerikkaa.
Lentokoneessa nukahdin Edwardin rintaa vasten. Se oli kaikista turvallisin paikka, jossa minä voisin juuri tällä hetkellä olla. Tai niin ainakin luulin.
Lentokoneen laskeuduttua lähdimme juoksemaan Cullenien talolle. Istuin kikattaen Edwardin sylissä tämän juosten niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. ”En ikinä tule kyllästymään tähän vauhtiin!”, nauroin. Edward naurahti hiukan, mutta ei paljoa. Hän oli selvästikin aika stressaantunut.
Katselin ohi kiitäviä maisemia, jos niitä sellaisiksi voi kutsua. Kaikki mitä näin oli ruskeaa ja vihreää sotkua. Tiesin kuitenkin että olimme metsässä ja lähestyimme ”kotia”.
Cullenien talon pihalla Edward laski minut maahan ja siisti itseään hiukan. Kävelimme käsi kädessä ovelle ja soitimme ovikelloa. Ehdimme seistä oven edessä alle neljä sekuntia, kun Carlisle tulikin jo avaamaan ovea.
”Edward! Bella!”, hän sanoi helpottuneesti ja halasi pikaisesti kumpaakin meistä.
”Olet vielä ihminen”, hän totesi naurahtaen.
”Jep! Veri virtaa vielä”, sanoin ja hymyilin. Carlise ohjasi meidät sisälle ja sulki oven perässämme.
”He tulivat!”, Carlise huusi taloon. Yhtäkkiä edessämme seisoi Esme ja Rosalie.
”Tervetuloa!”, Esme sanoi säteillen helpottuneisuutta. Rosalie hymyili ja halasi meitä molempia hiukan.
”Hei!”, sanoin ja riisuin kenkäni. Takin pistin naulakkoon ja kävelin peremmälle taloon. Oli ihanaa olla taas Culleneilla, sillä Volterrassa oli todella pelottavaa.
Hymyillen istuin sohvalle ja Edward istui viereeni.
”No? Mitä siellä tapahtui?”, Rosalie kysyi kiinnostuneesti ja laski kätensä polviensa väliin. Hän kuunteli todella tarkasti ja olin varma että saisin kuulla moniakin kysymyksiä vielä.
”Minulla alkaa olla nälkä...”, Edward sanoi ja nousi ylös. Olin kiitollinen, että tämä oli lukenut ajatukseni ja pelasti minut monelta kysymykseltä.
”Minä voin tulla metsään kanssasi, vaikken juoksekaan lähes yhtä nopeasti kuin sinä”, sanoin ja avasin takaoven. Kävelin ulos ja jäin odottamaan Edwardia. Hän tuli nopeasti perääni ja kähmäisi minut syliinsä. Hän lähti juoksemaan vampyyrijuoksua ja juoksi todella pitkän matkan.
Kun pääsimme kauas talosta, kauas muista Edward pysähtyi ja laski minut maahan.
”Bella... meidän on keskusteltava”, Edward sanoi painokkaasti.
”Selvä”, sanoin. Vaikka Edward oli todella totinen, en osannut ollenkaan odottaa siitä seuraavaa keskustelua.
”Bella, minä…en -”, Edward ehti sanoa ennen kuin keskeytin hänet.
”En halua kuulla!”, arvasin heti mitä hän oli sanomassa.
”En halua kuulla niitä sanoja suustasi!”, paruin jo täyttä kurkkua, vaikka kurkkuni oli kuiva.
”Bella!”, Edward sanoi ja työnsi kätensä suuni eteen.
”Bella, en voi rakastaa sinua... en rakasta sinua”, hän sanoi.
Kyyneleet vierähtivät poskilleni. Näkökenttäni pieneni ja lopulta en enää nähnyt mitään.
”EI! Edward et voi sanoa noin!!”, itkin.
”Bella, sinut tapetaan! Usko jo...minä...minä lähden”, Edward sanoi ja lähti juoksemaan. Nousin ylös ja lähdin juoksemaan tämän perään. En pysynyt Edwardin perässä ja aika pian kaaduinkin. Jäin makaamaan maahan. Olin lyönyt pääni kiveen. Minua alkoi pyörryttää.
Huomasin maassa verta ja sitten pyörryin.
Uni...
”Edward?”, huhuilin kävellessäni jonkin näköistä käytävää pitkin. ”Edward? Ketään?”, huusin jo hieman hädissäni.
”Bella”, kuulin tutun äänen. Käännyin ympäri etsiäkseni puhujaa.
”Bella tule luokseni”, ääni kuiskasi, lähdin juoksemaan kohti taivaallista ääntä.
Näin miehen, jolla oli rubiininpunaiset silmät, pitkät suorat pikimustat hiukset ja vaalea iho. Miehellä oli päällään pitkä musta kaapu. ”Aro”, kuiskasin ja lähdin juoksemaan kohti häntä. ”Tule luokseni kaunis Isabella”, hän sanoi ja levitti kätensä. Juuri kun olin pääsemässä hänen luo joku alkoi vetämään minua poispäin. Se oli Edward. ”Edward päästä irti!”, huusin ja yritin potkia miestä. ”Mitä sinä teet?!”, kiljuin ja yritin pyristellä irti, mutta Edwardin voimat olivat tietenkin vahvemmat kuin minun. ”Aro! Aro auta!”, pyysin, mutta Edward veti minua aina yhä kauemmas.
Heräsin siihen kun Carlisle ravisteli minua. ”Bella, Bella! Rauhoitu”, mies sanoi ja kumartui hiukan alemmas. Avasin silmäni ja annoin auringon paistaa silmiini.
”Carlisle”, huokaisin ja yritin nousta ylös, mutta tämä ei antanut minun.
”Ei, älä nouse ylös. Päässäsi on aika suuri haava joka pitää hoitaa”, Carlisle sanoi ja hellytti hieman otettaan kun rentouduin.
”Mitä sinä muuten puhuit Arosta?”, tämä kysyi ja hymyili hiukan.
”Mitäh?”, kysyin kummissani.
”Sinä puhuit unissasi”, Carlisle naurahti ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät auringonvalossa.
”Näin kummallista unta...”, mutisin ja siristin vähän silmiäni.
”Uskon... Nyt käyn hakemassa pari sidettä”, mies sanoi ja oli jo sekunnin murto osassa kadonnut horisonttiin.
Vääntäydyin väkisin istumaan ja tunnustelin kämmenelläni takaraivoani. Veren vuoto oli hieman tyrehtynyt, mutta verta oli kuitenkin runsaasti.
Nousin jalkeille ja lähdin kävelemään kohti Cullenien taloa. Kävelin rauhallisesti ja kuuntelin maailman ääniä, vaikka en kuullutkaan paljoa mitään.
Aurinko paistoi mukavasti kun pääsin ovelle. Koputin ja jäin seinään nojaamaan. Carlisle tuli yhtäkkiä avaamaan. ”Bella? Enkö minä käskenyt sinun jäädä sinne?”, hän kysyi huolissaan ja otti minua kädestä kiinni. Minut talutettiin sisälle ja istutettiin sohvalle. Istuin siinä sitten hiljaa jonkin aikaa, kunnes Carlisle tuli takaisin siteiden kanssa. Hän alkoi painamaan niitä takaraivooni. Irvistin hiukan kun kangas kosketti haavaani, mutta kipu hellitti pian ja pystyin kiittämään Carlislea.
”Kiitos”, sanoin ja pyyhkäisin kädelläni miehen otsatukan pois tämän silmien edestä. Carlisle naurahti hiukan ja hymyili leveästi.
Kikatin pikku hetken, mutta sitten hiljenin ja nojasin sohvaan koko painollani. Nahkainen sohva nitisi hiukan minun liikahtaessani. Tajusin juuri jotain, jotain joka säästäisi kaikki Cullenit kamalalta kuolemalta.
”Carlisle, sinun täytyy viedä minut lentokentälle”, totesin jonkin ajan kuluttua. Carlisle katsoi minua silmät pyöreänä.
”Miksi? Jos olet menossa Volturien luo voit unohtaa sen ihan heti!”, hän sanoi ja nojasi minuun päin.
”En suostu!”, Carlisle lisäsi päättäväisesti.
”Carlisle kiltti! Sinun täytyy auttaa minua... minua ja Edwardia”, sanoin ja yksi kyynel vierähti poskelleni. Carlisle katsoi minua hieman avuttomasti. Hänellä kesti jonkun aikaa vastata.
”Selvä...”, hän mutisi. Tuntui siltä kuin hän olisi juuri luovuttanut. Hymyilin kuitenkin iloisesti ja halasin Carlislea.
”Kiitos! Voimme lähteä heti huomenna!”, totesin. Carlisle nyökkäsi ja nousi ylös.
”Esme! Käytkö petaamassa Bellalle sängyn?”, Carlisle huikkasi Esmelle. Kuulin portaiden kolinaa ja oven pamahtavan kiinni. Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten kuulin Esmen jo tulevankin alakertaan.
”Voit mennä nukkumaan”, naisen ääni lauloi.
”Kiitos”, vastasin ja lähdin kipuamaan ylös. Kävelin Edwardin tyhjään huoneeseen ja lysähdin minulle pedatulle sohvalle. Nukahdin aivan heti.
Aamulla heräsin herätykseeni ja pomppasin ylös sängystä. Juoksin alakertaan samalla pukiessani takkia päälle.
”Carlisle mennään!”, huusin portaista. Juoksin ovelle ja kiskaisin kenkäni jalkaan. Jäin odottamaan Carlislea oven suuhun kärsimättömänä. Hetken päästä mies kuitenkin käveli eteiseen ja laittoi kenkänsä jalkaan.
Hyppäsin ulos ja kävelin Cullenien mustalle autolle ja avasin etuoven. Carlisle käveli auton toiselle puolelle ja istuutui sisään. Itse lysähdin etupenkille ja katsahdin Carlisleen, joka starttasi moottoria.
Moottori hurahti käyntiin. Carlisle laittoi turvavyön päälle ja lähti ajamaan. Istuin autossa ja katselin ikkunasta kun ajoimme moottoritiellä n. 130km.h.
Mietiskelin kaiken näköistä, esim. sitä että miksi Carlisle ei ollut kysynyt mitään Edwardista. Missä Edward on? Mitä hän on tehnyt?
”Missä Edward on?”, kysyin ja käänsin katseeni Carlisleen.
”Volterrassa”, mies vastasi tyynesti. Käännyimme pois moottoritieltä vähän pienemmälle tielle, mutta vauhti ei hidastunut.
”MITÄ!?”, huudahdin ja katsoin Carlisleen hädissäni. ”Ei ole mahdollista! Miksi hän on siellä? Mitä hän tekee?”, puhe pulppusi suustani kuin ikuinen joen virta.
”Rauhoitu! Hän puhuu Volturien kanssa”, Carlisle keskeytti minut jonkin ajan päästä. Katsoin mieheen hiljaa, mutta pistävästi. Luuliko hän oikeasti, että Edward vain puhuisi heidän kanssa?
Olin hiljaa loppu matkan lentokentälle.
Carlisle parkkeerasi auton virheettömästi ja hyppäsimme ulos. Pamautin oven kiinni ja otin pari askelta kauemmas.
”Tulen mukaasi”, Carlisle ilmoitti ja käveli viereeni. ”Et voi mennä sinne yksin”, tämä lisäsi ja viittilöi minua kävelemään.
”Mu-”, ehdin sanoa ennen kuin Carlisle heilautti jo päätään. Tajusin mitä hän olisi sanonut joten suljin suuni. Kävelimme kahdestaan lentokentälle. Meillä kummallakaan ei ollut mitään tavaraa mukana, mutta emme olleet kuitenkaan viipymässä Volterrassa mitenkään kauaa.
Pääsimme lipunmyyntiin.
”Kaksi paikkaa lennolle Italiaan”, Carlisle sanoi tyynesti. Nainen katsoi häntä hetken epäröivästi.
”Passit”, hän sanoi sitten hymyillen. Minä menin paniikkiin...minulla ei ollut passia!
”Tässä”, Carlisle sanoi ja antoi omansa naiselle joka tarkasteli sitä hetken.
”Saisinko nyt neidin passin”, hän sanoi ja ojensi toisen passin takaisin Carlislelle. Katsoin naista hiljaa.
”Mihin tarvitsette vaimoni passia?”, Carlisle kysyi. Olin hiljaa, koska tiesin että hän valehteli.
”Tarvitsenpa nyt vain”, nainen sanoi jo hieman turhautuneesti.
Carlisle alkoi kaivamaan taskuaan. Hän kaivoi sieltä passin ja antoi sen salaa minulle. Ojensin sen sitten tiskinaiselle.
”Kiitos”, hän sanoi ja avasi passin. Huomasin että siinä luki Micaela Cullen, vaikka nimeni on Bella Swan! Tajusin kuitenkin, että passi on väärennös...tarkka väärennös. Hymyilin pienesti.
”Kiitos teille”, nainen sanoi ja antoi passini takaisin. Hän printtasi meille liput ja ojensi ne meille. Hymyillen otimme liput ja Carlisle ojensi luottokorttinsa. Nainen sättäsi jotakin ja antoi sitten kortin takaisin.
”Lento lähtee kolmentoista minuutin päästä. Pitäkää kiirettä”, nainen sanoi ja alkoi sitten auttamaan seuraavaa asiakasta. Lähdimme kävelemään aika normaalia vauhtia kohti porttia jolta kone lähtisi. Sinne oli aika pitkä matka.
”Huh! Kiitos”, huokaisin Carlislelle. Tämä hymyili hiukan ja kiristi kävelytahtia. Hän oli katsonut kelloa ja se oli luultavasti aika paljon.
”Mitä kello on?”, kysyin harppoen miehen vieressä. Jouduin jo melkein juoksemaan, sillä tällä oli paljon pitemmät askeleet kuin minulla.
”Kone lähtee kuuden minuutin päästä”, Carlisle sanoi ja alkoi juoksemaan ihan kuitenkin vain ihmisvauhtia. Juoksin hiukan tämän perässä niin nopeasti kuin vain pystyin. Carlisle oli minua nopeampi, mutta odotti minua aina välillä.
Kun olimme päässeet portille Carlisle näytti lippumme ja meidät ohjattiin koneeseen. Minä pääsin istumaan ikkunapaikalle ja Carlisle istui viereeni.
Koneen noustessa ilmaan katselin ikkunasta. Sydämeni tahti kiihtyi hiukan kun kone heilahti aika rajusti.
”Mikä se oli?”, kysyin ja käännähdin nopeasti Carlislea kohti.
”En tiedä, mutta ei ole mitään pelättävää”, tämä sanoi ja laittoi kätensä minun käteni päälle.
Rauhoituin hieman koneen noustessa pilvien yläpuolelle. Turvavyömerkki sammui ja ruokatarjoilu alkoi. Minulla oli kova nälkä ja olin kiitollinen kun sain ruuaksi kanapastaa ja kastiketta. Lautasella taisi olla myös...kukkakaalia? En tiennyt oikein mitä se oli.
Aloin kuitenkin tyytyväisenä haarukoimaan ruokaa suuhuni. Carlisle ei tietenkään ottanut syömistä ja katsoi minua nauraen hiukan. Hymyilin tälle takaisin ja laitoin taas ruokaa suuhuni.
Lopulta sain raavittua viimeisetkin ruuantähteet foliolautaselta ja laskin haarukkani ja veitseni sen päälle. Hörppäsin veden ja otin pienen haukun leivästäni. Se oli kuitenkin kuivaa, joten laskin sen takaisin tarjottimelle.
Siirsin katseeni takaisin lentokoneen ikkunasta ulos. Lensimme korkealla valkoisten hattarapilvien yläpuolella. Aurinko paistoi kauniisti sinisessä horisontissa, mutta minun ajatukseni kulkivat paljon pimeämmissä paikoissa.
”Mitä jos Edward kuolee? Tuleeko hänestä Volturi? Mitä se uneni tarkoitti?”, ajattelin itsekseni. Irvistin hiukan, mutta en kovinkaan huomattavasti.
Carlisle luki jonkin näköistä lehteä. Hän käänsi katseensa minuun ja osoitti lehden kantta.
”Onko tässä jotakin järkeä? Tässä lehdessä yritetään saada lentokoneen putoaminen näyttämään hauskalta!”, hän naurahti ja ojensi lehden minulle. Lukaisin sen pikaisesti ja aloin itsekin nauramaan.
”Ihan niin kuin se olisi!”, naurahdin. Carlisle hymyili leveästi ja otti lehden sitten takaisin. Hän jatkoi lukemista ja minä katselin taas kerran ulos ikkunasta.
Minua alkoi ramaisemaan, joten suljin silmäni. Lentokoneen moottorin ääni alkoi hiljenemään korvissani kun nukahdin.
Heräsin seuraavan kerran kun Carlise puhui minulle.
”Bella...herätys. Kone laskeutuu pian”
”Huaaah..”, haukottelin ja avasin silmäni. Katsoin ulos ja näin että olimme jo aika lähellä. Kaupungin valot ja liikenne näkyivät. Katselin kiinnostuneena ulos koko laskeutumisen ajan.
Lentokoneen rullattua terminaaliin nousimme ylös ja kävelimme väkijoukon mukana lentokentälle.
Carlisle kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti luultavasti taksin. Hän puhui ”tuntematonta kieltä” eli Italiaa, joten en ymmärtänyt. Kuuntelin tarkasti jokaisen sanan, mutta erotin vain pari kuten: euro, taksi ja Volterra.
”Soititko meille taksin?”, kysyin kun Carlisle lopetti puhelun. Tämä nyökkäsi minulle ja otti minua kädestä kiinni. Carlisle johdatti minut väkijoukon seasta ulos. Hetken päästä hän päästi kädestäni irti ja osoitti yhteen takseista.
”Mene, tulen kohta takaisin”, tämä sanoi ja juoksi johonkin.
Kävelin taxin luo ja jäin seisomaan. En halunnut taxikuskin huomaavan minua, joten käännyin toiseen suuntaan ja etsin katseellani Carlislea. Erotin tämän hiukset jonosta. Hän jonotti pankkiautomaatille luultavasti nostaakseen rahaa. Huokaisin helpotuksesta, sillä olin luullut jotakin aivan muuta.
Carlise joutui jonottamaan jonkin aikaa ennen kuin pääsi nostamaan rahaa. Näin että kaksi viidensadan euron seteliä sujahti hänen taskuunsa.
”Mihin hän noin paljon tarvitsee?”, ajattelin ja käänsin katseeni nopeasti taksikuskiin. Mies katsoi minua autonsa ikkunasta kiinnostuneena. Hymyilin pienesti ja katsoin taas muualle.
Katselin jalkojani sen aikaa kunnes tuttu käsi laskeutui olkapäälleni.
”Mennään”, Carlisle sanoi ja ohjasi minut taksiin.
”Kiitos”, sanoin tämän avatessa oven. Istuuduin taksiin ja Carlisle istuutui viereeni.
”Volterra grazie. Quanto tempo ci vuole?”, Carlisle sanoi kuskille ja auto nytkähti liikkeelle.
”30 minuti”, kuski sanoi kääntäessään auton liikennevaloista vasempaan. Katsoin ulos ikkunasta ja huomasin että olimme ajamassa moottoritietä kohti Volterraa. Minua alkoi jännittämään ja toivoin ettei Carlisle huomaisi sitä. Valitettavasti hän kuitenkin huomasi.
”Mikä on?”, hän kysyi.
”Ei mikään...”, sanoin katsomatta Carlisleen.
”Oletko aivan varma? Sydämesi lyönnit kiihtyivät”, hän sanoi tietävästi.
”Mistä hän tuon tiesi? Ainiin vampyyri...”, ajattelin ja hymähdin hiukan.
”Olen. Jännittää vain hiukan”, sanoin ja yritin hymyillä. Siitä ei kuitenkaan tullut paljoa mitään.
”Ei mikään ihme. Bella, lupaa minulle ettet tapata itseäsi”, Carlisle sanoi ja ”pakotti” minut katsomaan tätä silmiin.
”Minä...lupaan”, sanoin hiljaa, vaikka en itse asiassa voinut luvata yhtään mitään. Carlisle hymähti ja kääntyi taas poispäin. Minä laskin kyynärpääni sille pienelle ”ikkunalaudalle” mikä nyt kaikissa autoissa oli. Toljotin suoraan eteenpäin taksikuskin niskaan. Olin vieläkin aika unentokkurassa, joten matka sujui huomattavan nopeasti.
En tiedä olinko nukahtanut tai jotain, mutta heräsin takaisin tähän maailmaan kun auton ovi pamahti kiinni ja minun oveni avattiin. Carlisle katsoi minua hymyillen. Avasin turvavyöni ja nousin ylös. Horjahdin pari askelta, mutta sitten sain tasapainoni takaisin.
”La benzina é per voi un centinaio di euro”, Carlisle sanoi ja ojensi taksikuskille rahaa. Kuski nyökkäsi, sulki ikkunan ja ajoi tiehensä. Tähyilin auton perään, kunnes Carlisle tuuppaisi minua liikkeelle.
”Volturit odottavat”, hän sanoi ja lähti kävelemään. Seurasin reippaasti tämän takana.
Kävelimme Volturien linnan ulkopuolelle. Meitä vastassa olivat Demetri ja Felix. He astuivat molemmat kaksi askelta lähemmäs meitä kun pysähdyimme.
”Kas, kas! Ketäs täältä löytyykään?”, Demetri sanoi hieman ivallisesti.
”Haluan puhua Arolle”, totesin päättäväisesti. Carlisle näytti hieman kiristyvän.
”Ollaanpas sitä nyt suorapuheisia!”, Felix naurahti ja käännähti oville. Hän avasi pienen luukun ja kuiskasi sinne jotakin.
Miehet tarkkailivat meitä jonkin aikaa, kunnes suuret tammiovet avautuivat.
”Menkää”, Demetri sanoi ja seurasi perässämme kun kävelimme sisään.
Felix ohjasi meidät läpi sokkeloisten käytävien valtaistuinsalin oville. Hän koputti kolme koputusta. Käytävässä kaikui hetken.
Ovi avautui hiljaa ja heti ensimmäiseksi näin Janen. Hän irvisti nähdessään minut, mutta astui sitten pois tieltä.
”Kas! Nuori Bella!”, kaikui salista.
Katsoin Felixin ohi ja näin kenetkäs muunkaan kuin Aron ja maassa makaavan Edwardin.
”EI!”, kiljaisin ja juoksin kaikkien ohi Edwardin luo. Kyykistyin maahan tämän viereen. Edward oli elossa, mutta tuskissaan.
Nostin katseeni Aroon.
”Sinä!”, huusin ja juoksin tämän kimppuun. Tai siis...yritin, mutta Demetri ja Alec juoksivat minut kiinni. He ottivat minua molemmista käsistä kiinni niin, etten päässyt liikkumaan.
”Päästäkää minut irti! Nyt!”, huusin ja yritin pyristellä itseni irti, mutta se ei oikein auttanut.
”Bella, Bella, Bella”, Aro moitti minua ja nousi valtaistuimeltaan. Hän käveli luokseni liitävin askelin ja pysähtyi juuri eteeni.
”Jane!”, hän sanoi sitten ja tyttö ilmestyi eteeni.
”Tämä saattaa sattua ihan hiukan”, tyttö naurahti ja alkoi tuijottamaan minua.
”Kipu”, hän sanoi, mutta mitään ei hetkeen tapahtunut, kunnes sitten yhtäkkiä hän kiljaisi verisesti ja kaatui maahan. Aron silmät suurenivat hämmästyksestä.
”Caius”, hän sanoi sitten ja Caius tuli auttamaan Janea.
”Mitä tuo oli olevinaan?”, Aro kysyi ja otti jälleen askeleen lähemmäs minua.
”En tiedä enkä välitä!”, murahdin ja katsahdin nopeasti Carlisleen joka Felixin saattamana käveli meitä kohti.
”Saanko?”, Aro kysyi ja ojensi kätensä. Katsoin miestä hämmentyneenä.
”Hän haluaa lukea ajatuksesi”, Jane sanoi noustessaan ylös.
Katsahdin Edwardiin. Tämä hymyili minulle hieman. Niinpä ojensin käteni Arolle. Tämä laittoi toisen kätensä minun käteni päälle.
Tuijotin Aron silmiä, jotka olivat niin sanotusti vajonneet kaukaisuuteen. Yhtäkkiä hän kuitenkin palasi nykyhetkeen ja keskittyi taas minuun.
”Kiinnostavaa...”, hän sanoi ja päästi irti. ”Erittäin kiinnostavaa”
”Mikä?”, Caius kysyi.
”Voimani eivät tehoa tyttöön”, Aro sanoi ja käännähti kannoillaan. Hän käveli takaisin paikalleen ja viittilöi Marcusta tulemaan luokseen. He kuiskivat jotain jonkin aikaa, kunnes Aro nousi ylös.
”Edward, Edward, Edward!”, Aro naurahti ja käveli Caiuksen luo.
”Tapa hänet!”, Aro kuiskasi aika kovaa Caiukselle. Caius hyppäsi Edwardin kimppuun ja yritti repiä tältä päätä irti. Edward yritti repiä Caiuksen päätä irti.
”Lopettakaa!”, kiljuin, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan minua.
”HYVÄ ON! MUUTTAKAA MINUT!”, kiljuin niin kovaa kun kurkustani lähti.
Kaikki pysähtyi, jopa Edward ja Caius.
”Bella ei!”, Carlisle ja Edward huusivat yhteen ääneen.
”Olkaa hiljaa!”, sähähdin ja siirsin katseeni Aroon.
”Jos minut muutetaan pääsevätkö kaikki Cullenit vapaaksi kidutuksestanne?”, kysyin päättäväisesti ja yritin edelleen rimpuilla irti Demetrin ja Alecin otteesta.
”Jos sinut muutetaan, tulet olemaan uskollinen minulle!”, Aro sanoi ja käännähti minuun päin.
”Minä voin olla! Kunhan kaikki Cullenit päästetään vapaaksi!”, sanoin päättäväisesti, mutta silti yksi kyynel vierähti poskelleni.
”Sovittu!”, Aro naurahti hilpeästi ja tanssahti pari pientä hyppyä.
”Ei!”, Edward karjaisi ja heitti Caiuksen seinään. Caius kuitenkin säntäsi heti takaisin Edwardin kimppuun.
”Edward, lupaan että Felix muuttaa Bellan! Hänellä on parhaimmat mahdollisuudet muuttaa tyttö! Emmehän me halua että hän kuolee vai mitä?”, Aro naurahti ja käveli Edwardin luo joka oli polvillaan maassa Caiuksen pakottamana. Aro potkaisi Edwardia polveen. Mies sävähti kivusta.
”ARO!”, kiljaisin ja yritin taas pakoon.
Aro naurahti ja potkaisi Edwardia uudelleen. Irvistin, mutten enää tehnyt mitään.
”Viekää Bella huoneeseensa”, Marcus sanoi omalta istuimeltaan. Hän ei ollut liikkunut ja tuskin liikkuisi johonkin aikaan.
Demetri päästi minusta irti ja Alec talutti minut ulos salista.
”Minulle on oma huone?”, kysyin naurahtaen.
”Jep...”, Alec sanoi ja ohjasi minua käytävissä.
”Tulen niin eksymään tänne!”, sanoin hieman hilpeämmin. Minulla oli paljon mukavampi olla, kun en nähnyt Edwardia.
”Jos eksyt niin kutsu minua taikka Demetriä”, Alec tokaisi ja pysähtyi. Hän avasi oven ja saattoi minut sisään. Katselin hetken ympärilleni. Huone oli suuri, jossa oli kaksi suurta ikkunaa, parisänky jossa oli pehmeät lakanat, taulu T.V, läppäri, suuri kaappi ja tietenkin vessa, jossa oli suuri kylpyamme, suihku, peili ja kaikkea muuta tarvittavaa.
”Kaikki mitä tarvitset löytyy tästä huoneesta. Minun täytyy nyt mennä”, Alec sanoi ja sulki oven. Kuulin pari loittonevaa askelta ja sitten tuli hiljaista. Tajusin, että minulla tulee olemaan paljon vapaata aikaa, joten kurkistin kaappiin. Kaapissa oli tonneittain merkkivaatteita ja tavaroita. Minun olisi tehnyt mieli kiljua, mutta tyydyin vain paikallaan hyppelemiseen ja vaatteiden ihastelemiseen.
Kaapissa oli Luis Vuittonia, Giorgio Armania, Guessiä, kaikkea mistä tyttö voi vain unelmoida!
Kivoin kaapista punaisen mekon jossa ei ollut olkaimia, punaiset korkokengät ja punaisen kaulakorun. Päätin kokeilla näitä päälle. riisuuduin siis kokonaan ja puin mekon päälle. Sitten laitoin kengät, jotka olivat juuri sopivan kokoiset minulle. Pujotin vielä korun kaulaani ennen kuin kävelin peilin eteen.
Katselin itseäni jonkin aikaa peilistä. Päätin avata hiukseni, joten vetäisin pompulan pois ponihännästäni ja hiukseni valahtivat harteilleni.
Siirryin pois peilin luota sängylleni. Kokeilin sitä ensin kädellä.
”Tuntuu pehmeältä”, mutisin itsekseni. Sitten istuin sen päälle. Tuntui siltä kuin olisi istunut pilvien päällä. Olin kyllä todella iloinen, että näin kammottavassa paikassa kun olinkin niin minulla oli ihana huone.
”Kop kop!”, kuului ulkoa. En tunnistanut ääntä, mutta nousin silti avaamaan oven. Se oli Marcus.
”Hei, saanko tulla sisään? Olisi hieman asiaa”, Marcus sanoi.
”Selvä...”, sanoin hieman epäilevästi, mutta päästin miehen sisään.
Istahdin sängylle ja katsoin Marcusta joka nojasi kaappiin edessäni.
”Bella, tiedäthän sinä miten näen ihmisten suhteet?”, Marcus kysyi, nyökkäsin.
”No olen huomannut, että sinulla ja Edwardilla ei ole enää mitenkään kovin vahvat välit. Sinä voisit tutustua Janeen, sillä teistä voi tulla hyvätkin kaverit. On vielä muutakin, mutta sen saat selvittää itsenäsi.”, Marcus selitti.
Katsoin miestä silmät suurina.
”Mitä muuta?”, kysyin sitten ja nojauduin eteenpäin.
”Mitä nyt onkaan...sen saat kuitenkin selvittää ihan itse, sillä muuten elämäsi olisi aika tylsää”, Marcus naurahti ja lähti kävelemään ulos huoneesta.
”Ainiin! Tule valtaistuinsaliin yhdeksäksi”, Marcus vielä huikkaisi oven suusta. Sitten tuli jälleen hiljaista.
Katsoin kelloon. Se oli jo puoli yhdeksän.
”Voi vitsit”, huokaisin ja päätin lähteä jo etsimään salia. Niinpä nousin ylös ja kävelin huoneeni ovelle. Avasin sen hitaasti ja kuuntelin. Ei mitään. Niinpä rohkenin astua ulos ja lähteä kävelemään. Olihan se nyt aika pelottavaa olla ainoa ihminen monien verenhimoisten Volturien seurassa.
Harhailin käytävissä jonkin aikaa, kunnes suostuin myöntämään itselleni, että olin eksyksissä.
”Felix? Felix!”, huusin käytävässä. Kohta mies olikin jo edessäni. Säikähdin niin paljon että olisi tehnyt mieli kiljaista. Painoin käteni suuni eteen niin että kiljahduksestani tuskin kuului yhtikäs mitään.
”Herrajumala! Älä säikyttele toisia noin”, sanoin ja tuuppaisin Felixiä. Poika naurahti hieman.
”Eksyksissä?”, hän kysyi.
”Pakko myöntää...juu”, sanoin.
”Huhhuijaa”, Felix sanoi ärsyttävästi ja lähti kävelemään. Lähdin reippain askelin pojan perään ja ennen pitkää olimmekin jo suuren salin ovella.
”Felix. Mitä Edwardille ja Carlislelle tapahtui?”, kysyin.
”Heidät päästettiin vapaaksi”, Felix sanoi aika luotettavaan sävyyn.
Felix koputti kolmesti salin oveen, joka avautui tämän jälkeen hitaasti. Astuimme sisään ja näin Aron, Marcuksen ja Caiuksen.
”Eivätkö he ikinä tee mitään muuta kuin hillu täällä?”, kysyin hiljaa Felixiltä.
”Juu...mutta eivät kovinkaan usein”, tämä vastasi vielä hiljempaa kävellessämme lähemmäs Voltureita.
Pysähdyimme noin kahden metrin päähän portaista, jotka nousivat pienelle ”lavalle” jossa istuivat Volturijohtajat valtaistuimissaan.
”Bella”, Caius sanoi.
”Caius”, vastasin yhtä tympeästi kuin tämäkin.
”Bella, istuisitko tuonne sohvalle?”, Aro sanoi ja osoitti sohvaa salin seinän vieressä. Kävelin sohvalle istumaan hiljaa. Oli hiljaista jonkin aikaa, kunnes Aro rikkoi hiljaisuuden.
”Oletko valmis muuttumaan?”, tämä kysyi ja nousi ylös. Hän hyppäsi portaat alas ja käveli luokseni pehmein askelin. Muut seurasivat häntä.
Katsoin kuinka Aro, Marcus, Caius, Alec ja Felix tulivat lähemmäs.
”O-olen kai”, sanoin ja puristin silmäni tiukasti kiinni.
Odotin ja odotin. Kunnes vihdoin tunsin jonkun käden laittavan hiuksiani pois kaulani tieltä, mutta se ei ollut Felix. Ei todellakaan, eikä se ollut Marcus, Caius taikka Alec, vaan se oli Aro.
”Hei! Eikö Felixin ollut tarkoitus muuttaa minut?”, kysyin hieman hädissäni.
”Sanoimme vain niin, jottei Fuckward hermostuisi”, Felix sanoi nauraen.
”Mitä?!”, kysyin jo stressaantuneena.
”Isabella, luuletko sinä etten pystyisi muuttamaan sinua? Minä olen muuttanut melkein jokaisen maailman Volturin, joten sinulla ei ole mitään pelättävää”, Aro sanoi rauhoittelevasti. Yllättävän rauhoittelevasti.
Niinpä kuitenkin suljin silmäni. Tunsin kuinka tämän kylmät huulet koskettivat kaulaani, kuinka valkoiset hampaat upposivat suoniini. Sitten kaikki hiljeni. Luultavasti pyörryin. Kuulin ääniä ja tunsin polttavaa kipua. Kiljuin sisäisesti niin kovaa kuin ikinä jaksoin, mutta en saanut sanaakaan ulos suustani.
Heräsin, mutta tällä kertaa paljon mukavammin kuin yleensä. Aurinko paistoi silmiini ja oli aivan hiljaista. Avasin silmäni hitaasti ja katselin ympärilleni. Se ei kuitenkaan ehkä ihan heti olisi kannattanut, sillä näin kaiken. Aivan kaiken. Jokaisen pienimmänkin naarmun seinässä, joka ikisen pölyhiukkasen lattialla. Vääntäydyin väkisin istumaan ja katselin vielä ympärilleni.
”Kas Bella!”, kuulin tutun äänen, mutta vain tuhat kertaa kovempana.
”Aro”, sanoin hiljaa ja hieman epäilevästi.
Mies käveli luokseni ja istuutui mihin ikinä nyt minä istuin. Tajusin katsella ympäri huonetta. Huomasin sohvan, joka oli aivan veren peitossa.
”Hmm...”, mutisin hiljaa. Tiesin mistä veri oli, minusta. Käännyin sitten katsomaan Aroa. Tällä oli päällään vitivalkoinen kauluspaita ja mustat pitkät housut.
”Kuolemattomuus pukee sinua!”, hän sanoi hymy säteillen iloa ja tyytyväisyyttä . Jos sydämeni vielä sykkisi, se sykkisi tuhatta ja sataa. Nyt ainoa asia jota pystyin tekemään oli hymyilemään. Ihonkin oli muuttunut kylmäksi ja vaaleaksi. Onneksi ei kuitenkaan yhtä vaaleaksi kuin Aron.
”Kauanko olin poissa?”, kysyin mieheltä.
”Kymmenen päivää kultaseni”, Aro vastasi hymyillen.
”Kultaseni?”, kysyin ja irvistin hiukan. En olisi tämän miehen kultanen vaikka mikä olisi!
”Meidän täytyy tyrehdyttää verenjanosi. Emmehän me halua kokonaisia kylällisiä tappaa, emmehän?”, Aro puhui minulle kuin vauvalle.
”Aro!”, protestoin pieni hymynvire poskellani.
”Verta, tarvitset verta”, Aro sanoi ja nousi ylös. Hän ojensi kätensä ja minä otin siitä kiitollisena kiinni. Nousin ylös vahingossa vampyyrivauhtia ja horjahdin oikein kunnolla. Kietaisin käteni ympäri Aroa.
”Umph..”, Aro puhahti.
”Rauhoitus nyt! Olet minua tällä hetkellä paljon vahvempi!”, mies sanoi ja laittoi toisen jalan taemmas tukeakseen itseään...ja minua.
Tajusin melkein heti mitä juuri tein. Päästin nopeasti irti ja otin askeleen taemmas. Laitoin käteni suuni eteen.
”Anteeksi”, sanoin häpeällisesti.
Aro naurahti hiukan ja käännähti selkä minua kohti.
”Tule, mennään esittelemään sinut muille”, hän sanoi ja heilautti kättään.
”Kenelle muille?”, kysyin kiiruhtaen tämän taakse. Aro oli sen verran vaikutusvaltainen, etten viitsinyt alkaa pottuilemaan tämän kanssa. Ainakaan ihan heti.
”Noh, luulisin että Edward ja Carlisle haluavat nähdä sinut?”, Aro naurahti aika häijysti.
”Ette siis päästäneet heitä menemään!”, huudahdin ja juoksin vampyyrivauhtia tämän eteen.
”Emme tietenkään kultaseni! Miksi ihmeessä päästäisimme?”, Aro totesi ja käveli ohitseni.
”Mutta Felix sanoi, että-”, väitin vastaan ennen kuin Aro keskeytti minut.
”Sinä uskoit”, hän sanoi ja jatkoi matkaa.
Huokaisin ja harpoin tämän vierelle.
Aro avasi oven, joka johti pois suuresta salista. Se ei kuitenkaan ollut sama, josta olimme tulleet.
Katsoin miehen olkapään yli ja näin Edwardin, Carlislen, Demetrin, Caiuksen, Marcuksen ja Janen. Edward kieri tuskissaan maassa. Carlisle oli pakotettu polvilleen.
”EI!”, kiljaisin, mutten lähtenyt juoksemaan, sillä Aro oli ottanut minua kädestä kiinni. Kylmät väreet kulkivat läpi koko ruumiini, mutten silti päästänyt irti. Aron käsi oli jotenkin...turvallinen.
Edward käännähti minuun.
”Bella!”, hän sai sanottua.
”Jane”, Aro sanoi tyynesti. Edward lopetti tuskissaan kierimisen ja Jane siirsi katseensa minuun.
”Bella. Olet elossa!”, Carlisle sanoi helpottuneena ja heitti Demetrin seinään.
”Päästäkää hänet ja meidät”, Carlisle sanoi ja käveli kohti minua ja Aroa. Hän huomasi kätemme...ja irvisti hiukan.
”Mitä tuo nyt tarkoittaa?”, tämä kysyi. En itsekkään tiennyt, joten olin vain hiljaa. Todella hiljaa.
”Bella, luin Aron ajatukset! Hän haluaa tehdä sinusta hänen...”, Edward ehti sanoa.
”Kumppanin”, Aro jatkoi lausetta ja hymyili minulle. Suuni olisi loksahtanut auki, ellei minulla olisi ollut näin hyvää itsehillintää. Katsoin Marcukseen joka seisoi vähän reunemmalla. Tämä hymyili kuin sanoakseen ”Kyllä”.
Käänsin katseeni Edwardiin. Tämän rakastava ja suloinen katse oli muuttunut kiviseksi ja läpitunkevaksi. Olisin halunnut juosta suoraan tämän syliin, mutta tiesin ettei se olisi mahdollista.
Aro piti minua vieläkin kädestä, enkä viitsinyt ottaa kättäni pois. Aron ote tuntui vaaralliselta, mutta silti jotenkin hellältä ja tutulta.
”Edward, oletko tosissasi?”, kysyin. Mies nyökkäsi pienesti ja katsoi minuun synkästi.
”Alice näki sen, minä en tule kuulumaan tulevaisuuteesi”, Edward lisäsi vielä.
”Poistukaa ja viekää Cullenit mukananne”, Aro keskeytti keskustelumme.
”Kyllä mestari”, Jane sanoi ja viittilöi muita tulemaan mukaansa. He lähtivät nopeasti raahaten Carlislea ja Edwardia perässään.
”Mitä olenkaan tehnyt?”, ajattelin ja olisin luultavasti itkenyt, jos olisin pystynyt. Carlisle oli aina ollut niin päättäväinen, niin voittamaton ja nyt häntä kohdeltiin kuin orjaa. Minun pitää päästä puhumaan hänelle, mutta miten? Meinasin sanoa jotakin, mutten sitten viitsinytkään.
Kun ovi sulkeutui pamahtaen Aro otti minua toisesta kädestäkin kiinni. Hän katsoi minua hetken iloisesti hymyillen, ennen kuin nosti toisen kätensä pääni päälle. Hän laski sen hiusteni seassa takaisin alas.
”Isabella...”, hän kuiskasi melkein ääneti. Hän veti päätäni lähemmäs omaansa ja tunsin kuinka tämän kylmät huulet koskettivat omiani.
”AAUH!”, mies karjaisi, kun puraisin tätä alahuulesta ja kaadoin tämän maahan. Juoksin vampyyrijuoksua ovelle ja riuhtaisin sen auki. Tiesin ettei minulla ollut mahdollisuuksia paeta Volterrasta, joten lähdin juoksemaan huoneelleni päin. En ollut ihan varma missä se oli, mutta hajuaistini oli parantunut ja haistoin sängyn jolla olin maannut.
Juoksin käytävissä niin nopeasti kuin pystyin. Juoksin ohi monen oven, monen käännöksen ja monen ikkunan.
”Ei, ei, ei”, mutisin etsiessäni huonettani. Jonkin ajan kuluttua haistoin sen. Hidastin vauhtiani ja pysähdyin oven eteen. Painoin käteni oven kahvaan ja vedin alaspäin. Ovi narahti auki ja kurkistin sisään.
”Huh! Oikea huone”, huokaisin ja astuin sisään. Suljin oven ja kävelin sängylleni. Istahdin sängyn reunalle ja tuijotin itseäni peilistä.
”Bella, mitä sinä menit tekemään...”, mutisin itselleni ja painoin pääni kämmeniini. Kuuntelin tarkasti ympärilleni. En onneksi kuullut mitään ja toivoin etten tule kuulemaan pitkään aikaan. Jos Aro tulisi tänne siitä ei luultavasti kovinkaan hyvää seuraisi.
”Mitä hän edes luuli tekevänsä? Juu...hän on komea...lumoava, mutta kuitenkin!”, ajattelin itsekseni. En pystynyt uskomaan sitä, että mies luulisi että pystyisi voittamaan minut vain yhdellä suudelmalla. En olisi muutenkaan suostunut! Ehei, en ikimaailmassa, sydämeni kuuluu ja tulee aina kuulumaan Edwardille! Aina!
Nostin pääni ylös, kun kuulin askelia käytävästä. Olisi tehnyt mieli hypätä ikkunasta ja juosta, juosta niin pitkälle kuin ikinä vain pääsisin, mutta en ehtinyt. Ovelle koputettiin.
”Sisään”, sanoin vaimeasti ja nostin pääni ylös.
”Hei”, kuulin naisen äänen. Se oli Jane.
”Hei”, sanoin ja yritin hymyillä.
”Mitä oikein tapahtui? Aro on todella...en tiedä oikeaa sanaa”, Jane selitti ja sulki oven. Hän istahti sängyn reunalle viereeni.
”Puraisin häntä...huuleen”, mutisin nolona.
”Hah! Olet ainoa joka on koskaan uskaltanut tehdä niin!”, tyttö nauroi ja hymyili leveästi.
”Näkisitpä vain! Aro on niin...heikon oloinen! Siellä Marcus ja Caius lohduttelevat häntä!”, Jane jatkoi vielä. En voinut olla enää nauramatta.
”Oikeasti!? Nyt minun alkoi käydä häntä sääliksi”, naurahdin ja yritin hieman rauhoittua.
”Hän on aika suloinen...”, Jane sanoi.
”Awwws!”, naurahdin kiusallani.
”Hei! Ei sillä tavalla!”, tyttö melkein kiljaisi ja töytäisi minua kyynärpäällään.
”Sinua hän yritti iskeä!”, Jane naurahti vielä. Ravistelin päätäni.
”Ehei!”, sanoin kikatukseni välistä. Rauhoittelin itseäni sitten aika reilusti.
”Huhhuh...”, huokaisin ja katsoin Janeen joka hymyili iloisesti.
”Minut muuten lähetettiin hakemaan sinut syömään”, Jane näemmä muisti sanoa. Tajusin nyt vasta kurkkua piinaavan verenjanoni.
”No mitä me odotamme?”, kysyin ja pomppasin pystyyn. Kävelin ovelleni Jane kannoillani. Avasin oven ja päästin tytön ulos. Astuin sitten itse perässä ja lähdimme kävelemään pitkää käytävää pitkin.
”Jos olisin yksin, olisin nyt jo luultavasti eksyksissä!”, puhahdin.
”Minäkin eksyn tänne vielä aika useasti ja usko pois, olen ollut täällä todella kauan!”, Jane naurahti ja ohjasi minut kääntymään kulmasta. Saavuimme käytävälle, jossa en ennen ollut käynyt. En ollut itse asiassa edes huomannut koko käytävää. Katselin kiinnostuneena kuvioita seinissä, lyhtyjä ja niitä monta ovea joiden ohi kävelimme.
”Kohta perillä. En malta odottaa, että saamme ruokaa!”, Jane julisti hilpeänä ja pysähtyi jälleen kerran kahden suuren tammi oven eteen. Hän työnsi ovet auki ja astui sisään.
Huone oli tyhjä, tai siis melkein. Näin siellä Marcuksen ja Caiuksen. Hymyilin heille hiukan, vaikka tunsin oloni hieman tukalaksi näiden kahden lähellä.
”Bella!”, Marcus sanoi ja otti pari askelta lähemmäs.
”Aro..ei valitettavasti päässyt tulemaan”, tämä sanoi ja katsahti minuun hieman erikoisesti. Pienensin hymyäni.
”Hei...”, sanoin ja katsoin takaisin Janeen, joka näytti pidättelevän nauruaan.
”Jane! Siinä ei ole mitään hauskaa...mitä Arolle kävi!”, Caius huudahti paikaltaan. Säpsähdin hiukan ja käännähdin nopeasti tätä kohti. Katsoin miestä hetken varmistaakseni, ettei tämä ollut hyökkäämässä kimppuuni.
Yhtäkkiä kuulin kuinka suuret ovet avautuivat ja ihmisiä alkoi virtaamaan sisään.
”Päivällinen”, Jane ilmoitti virnistäen.
Eläviä ihmisiä? En ikinä ikinä ikinä, voisi juoda elävästä ihmisestä! Astuin askeleen lähemmäs Janea.
”E-eläviä ihmisiäkö?”, kysyin tältä sitten.
”Tietenkin!”, tämä tuhahti ja siirsi katseensa ”saaliiseen”.
”En pysty! E-en pysty!”, ajatuksissani kulki ja irvistin ovien sulkeutuessa. Ihmiset katsoivat meihin ihmetellen. Sitten yhtäkkiä Marcus kävi yhden tytön kimppuun. Kuulu selkäpiitä karmiva kiljaisu, mutta sitten tuli taas hiljaista.
Veren haju leijaili ilmassa, kun katsoin kuinka muut kolme tappoivat ihmisiä. Minulla oli vaikeuksia kontrolloida itseäni, mutta lupasin kuitenkin itselleni olla satuttamatta ihmisiä. Oli vaikea ymmärtää sitä, että täällä Voltureiden seurassa ei ollut muita mahdollisuuksia, kuin juoda ihmisverta tai olla juomatta mitään verta. Ajatuskin ilman verta oli karmiva, mutta ajatus siitä että joisin ihmisverta oli vielä karmivampi. Minulla oli vaikea tilanne, jossa oli vaikea päättää, mutta kun ihmisiä oli enää jäljellä kolme tai neljä verenhimoni vei voiton.
Hyppäsin ihmisten kimppuun silmät mustina. Kuulin pari kirkaisua ja loputkin ihmisistä olivat kuolleet. Pyyhin kämmenselälläni veren pois huuliltani ja nousin ylös. Katsoin velttoihin, verisiin, kuolleisiin ihmisiin maassa ja tajusin mitä olin tehnyt.
”Ei...”, kuiskasin ja juoksin salin toiseen päähän.
”EI”, sanoin sitten jo kovempaa. Olin rikkonut lupaukseni. Olin juonut ihmisverta! Mitä Edward sanoisi jos tietäisi? Aloin panikoimaan, mutta kun Jane käveli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni rauhoituin hieman.
”Tämä on ihan luonnollista!”, hän totesi ja hymyili niin, että hänen veren tahrimat hampaat näkyivät selvästi. Kylmät väreet kulkivat ruumiini läpi, mutta yritin kuitenkin pakottaa itseni ymmärtämään, että asia oli aivan luonnollinen ja ettei minulla ollut muita mahdollisuuksia.
”Niin kai...”, mutisin ja katsahdin Marcukseen. Tämä nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti huoneesta Caius perässään.
”Menemmekö?”, Jane kysyi ja johdatti minut ulos.
”Mitä Aro syö?”, kysyin matkalla.
”Hänellä on omat tarjoilut”, Jane sanoi.
”Näytät todellakin välittävän hänestä”, tyttö naurahti vielä ilkikurisesti.
”Enkä!”, huudahdin nauraen.
”Välitätpäs!”, Jane väitti vastaan.
”Enpäs!”, sanoin ja yritin kuulostaa totiselta, mutta aloin kuitenkin kikattamaan.
Kävelimme vierekkäin huoneelleni asti. Avasin oven ja kävelimme sisälle.
Olin alkanut pitämään Janesta, vaikka tämä yrittikin kiduttaa minua vähän aikaa sitten.
”Oletko Facebookissa?”, kysyin ja kävelin läppärin luo. Nostin sen kainalooni ja kävelin sängylleni. Laskin ja avasin sen sängylleni ja kävin mahalleni sen viereen. Jane tuli minun viereeni.
”Olen, tietenkin!”, Jane naurahti minulle. Avasin tietokoneen ja Facebookin. Kirjoitin haku kohtaan ”Jane Volturi” ja painoin ensimmäisestä hakutuloksesta. Lisäsin tytön heti kaveriksi. Tarkistin sitten omat kaveripyyntöni. Alec, Felix ja Demetri olivat kaikki pyytäneet minua kaveriksi.
”Hyväksy, hyväksy, hyväksy”, mutisin painaessani ”hyväksy” nappulaa.
Heti hyväksyttyäni pojat sain tonneittain pelikutsuja. Mukana oli mm. Vampire Wars, Werewolf Hunt, The Revenge of the Cold Ones ja Murders.
“Mitä nämä pojat oikein pelaavat?!”, nauroin.
”Kannattaa liittyä tuohon Vampire Wars peliin!”, Jane hihkaisi.
”Se on todella hyvä”, tyttö lisäsi vielä ja tökki ruutua sanan kohdalta.
”Selvä selvä!”, naurahdin ja liityin peliin.
Pelasimme peliä jonkin aikaa, kunnes Demetri tuli huoneeseen.
”Hei!”, hän sanoi ja käveli eteemme. Hän kurkisti tietokoneen ruutuun.
”Vampire Wars? Lisää minut klaanilaiseksi!”, Demetri sanoi ja hyppäsi minun ja Janen taakse.
Lisäsin Demetrin hahmon klaaniini ja tutkiskelin tämän tietoja.
”Taso neljäkymmentäviisi!”, huudahdin ja katsoin ihmeissäni poikaan.
”Minulla on paljon vapaata aikaa...”, hän tuhahti.
Naurahdin hiukan.
”Piip!”, tietokoneesta oli loppumassa akku.
”Jätetään se latautumaan ja mennään tutustumaan muihin vartioihin!”, Jane totesi ja nousi ylös. Pamautin läppärin kiinni ja hyppäsin ovelle. Avasin oven ja annoin Demetrin kävellä ensimmäisenä ulos.
”Naiset ensin”, naurahdin todella pilkallisesti. Jane nauroi vieressäni.
”Hei!”, Demetri sanoi ja irvisti.
”Tuo ei ollut reilua!”, poika naurahti.
Tuuppaisin Demetriä hiukan ja naurahdin. Jane käveli ulos huoneesta ja suljin oven. Kävelimme kolmistaan käytävää pitkin kohti vartioiden salia.
Päästyämme salin ovelle Jane avasi sen ja sujahti ensimmäisenä sisään. Sitten meni Demetri ja viimeisenä tulin minä. Katsoin huoneessa ympärilleni. Huomasin Felixin ja Alecin jotka pelasivat X-boksia.
”Älä ammu mua!”, Felix huusi Alecille.
”En se minä ollut! Se oli joku toinen pelaaja”, Alec väitti vastaan tirskuen.
Jane tuijotti poikia hetken ja pyöräytti sitten silmiään huokaisten. Hän käveli Tv:n eteen ja sammutti sen.
”Nonni! Nyt riitti!”, tyttö sanoi ja nosti molemmat pelikonsolit pois toisten käsistä.
”Jane!”, pojat inisivät yhteen ääneen.
”Nyt tutustutaan Bellaan”, Jane sanoi ja hyppäsi yhdellä suurella ja nopealla loikalla luokseni.
Felix ja Alec nousivat seisomaan vampyyrinopeudella ja kääntyivät minuun päin.
”Bella...”, Alec sanoi hiljaa. Tämä katsoi minua ihan sillä tavalla kuin olisin syönyt tämän eväät.
”Hei”, sanoin ja yritin hymyillä. Vaikka olinkin vampyyri, minulla oli aika tukalat oltavat näiden Volturien kanssa tekemisissä ollessani.
”Hei”, Felix sanoi ja tökkäisi Alecia kylkeen. Alec nyökkäsi minulle ja hymyili hiukan. Meistä ei tulisi ikinä mitenkään kovin hyviä kavereita. Olin varma.
”No? Mitä haluaisitte tehdä?”, Demetri kysyi ja istuutui yhdelle tuoleista, jotka olivat suuren pöydän ympärillä.
Katsahdin pöytään ja siitä sitten hiukan vasemmalle. Piano!
”Saanko soittaa?”, kysyin ja kävelin lähemmäs. Piano oli pikimusta ja kiilsi lumoavasti.
Jane nyökkäsi minulle, joten nostin kannen hiljaa paljastaen aivan vitivalkoiset melkein hohtavat koskettimet. Katsoin pianoa hetken silmät suurina, ennen kuin vedin jakkaran kauemmas pianosta ja istuuduin. Laskin käteni hiljaa koskettimien päälle ja mietin mitä soittaisin. Päätin soittaa ainoan italialaisen laulun mitä osasin.
” Quando sono solo
sogno all’orizzonte
e mancan le parole,
Si lo so che non c’è luce
in una stanza quando manca il sole,
se non ci sei tu con me, con me.
Su le finestre
mostra a tutti il mio cuore
che hai acceso,
chiudi dentro me
la luce che
hai incontrato per strada.
Con te partirò.
Paesi che non ho mai
veduto e vissuto con te,
adesso si li vivrò,
Con te partirò
su navi per mari
che, io lo so,
no, no, non esistono più,
con te io li vivrò.”
“Quando sei lontana
sogno all’orizzonte
e mancan le parole,
e io sì lo so
che sei con me,
tu mia luna tu sei qui con me,
mio sole tu sei qui con me,
con me, con me, con me.
Con te partirò.
Paesi che non ho mai
veduto e vissuto con te,
adesso si li vivrò.
Con te partirò
su navi per mari
che, io lo so,
no, no, non esistono più,
con te io li rivivrò”,
Kuulin takaani Aron lumoavan äänen. En voinut olla hymyilemättä. Miehen ääni oli täydellinen.
”Con te partirò
su navi per mari
che, io lo so,
no, no, non esistono più,
con te io li rivivrò.
Con te partirò.
Io con te”,
Lauloimme yhdessä.
Lopetin laulun pitkään ääneen.
Saimme taputuksia kaikilta, jopa Caius ja Marcus olivat tulleet kuuntelemaan lauluani. Hymyilin hiukan, mutta aika ujosti. Kaikki olivat kuunnelleet minun lauluani! Ja Aron...no Aro oli tullut laulamaan. Nyt hän seisoi vieressäni hymyillen suloisesti. Nousin hitaasti ylös ja suljin pianon kannen.
”Hyvä Bella!”, Felix huudahti. Jane katsoi minuun iloisena ja taputti vieläkin.
”Ei minulle oltu kerrottu että osaat soittaakin!”, Aro lausahti ja hymyili minulle säteilevästi.
”Olen harjoitellut...”, mutisin.
”Noniin Aro, lauluhetki on ohi! Takaisin töihin”, Marcus sanoi kärsimättömästi. Heillä oli selvästikin jäänyt jotakin tärkeää kesken. Caius meni jo ovelle ja avasi sen. Hän katsoi minuun nopeasti ja katosi oven ulkopuolelle. Aro mulkaisi Marcukseen, mutta lähti kuitenkin miesten mukana kaavut lepattaen.
Ovi pamahti kiinni ja tuli hiljaista. Muut Volturit olivat istuneet suuren pöydän ympärille. Jane hymyili minulle kannustavasti, joten otin itsekin tuolin ja istuin muiden joukkoon.
”No? Mitä tehdään”, Demetri kysyi. Kohautin olkapäitäni ja tirskahdin hiukan. Demetri naurahti.
”Pelataanko vaikka...kusetusta?”, Felix kysyi ja otti pöydältä korttipakan. Me muut nyökkäsimme ja katsoimme kun tämä sekoitti kortit ja jakoi jokaiselle viisi.
”Osaatteko te pelata?”, Jane kysyi. Nyökkäsimme kaikki taas.
”Varoitan! Olen tässä todella hyvä!”, Alec tokaisi ja nosti korttinsa pöydältä. En meinannut pystyä pidättämään nauruani, mutta kun katsoin hetken muualle tokenin hiukan.
Nostin omat korttini ja katsoin ne.
”Nuorin aloittaa!”, naurahdin ja laitoin yhden kortin kuvapuoli alaspäin pöydälle.
”Ruutu viisi”, sanoin, mutta valehtelin. Kortti oli oikeasti pata kaksi. Pidin tyynen ilmeen naamallani ja pääsin läpi.
”Pata seitsemän”, Jane sanoi ja laski korttinsa minun korttini päälle. Jane hymyili epäilyttävästi, mutta päätin antaa asian olla.
”Hmm...risti jätkä”, Demetri sanoi ja yritti selvästikin olla hymyilemättä.
”Kusetusta!”, huudahdin ja käänsin Dimitrin kortin. Kortti oli ruutu kuusi. Hymyilin voitonriemuisesti, kun annoin koko pakan Dimitrille. Tämä murahti ja nosti kortit.
”Hah!”, Alec naurahti ja laittoi oman korttinsa.
”Risti kolmonen”, tämä totesi tyynesti. Katsoin poikaan epäillen, mutta en viitsinyt sanoa mitään.
”Ruutu nelonen”, Felix sanoi ja läppäisi korttinsa pöytään.
”Ruutu viisi”, sanoin uudelleen.
”Kusetusta!”, Alec huudahti ja nosti korttini. Se oli oikeasti ruutu viisi.
”Ensimmäinen ruutu viisi oli kusetusta”, nauroin ja työnsin koko pakan Alecille.
”Olet aika hyvä! Muttet yhtä hyvä kuin minä!”, Jane hymähti ja laittoi oman korttinsa uuteen pakkaan.
”Pata kahdeksan”, tyttö totesi hymyillen aivan normaalisti. Felix irvisti, muttei sanonut mitään. Yritin viestiä silmilläni, että tämä sanoisi jotain, mutta Felix ei huomannut. tuhahdin hieman turhautuneesti, mutta annoin asian olla.
”Risti jätkä”, Demetri sanoi ja laittoi kortin hiljaa muita katsellen pöydälle.
”Kusetusta!”, huudahdin ja katsoin kortin.
”Mur...”, naurahdin ja nostin kaikki kortit. Demetri oli oikeasti laittanut risti jätkän. Demetri nauroi minun nostaessa kortteja. Irvistin tälle.
”Jatkuu”, totesin sitten nojatessani hieman eteenpäin.
”Risti...”, Alec sanoi, mutta käännähti sitten ovelle päin. Ovi avautui ja Heidi kurkisti sisään.
”Jane! Tulisitko tänne hetkeksi?”, Heidi pyysi ja koukisti sormeaan pari kertaa. Jane ei selvästikään olisi halunnut lähteä, mutta päätti sitten kuitenkin nousta ja käppäillä ovelle.
Katsoin tämän perään kummissani.
”Ai niin! Felix tai joku teistä voisi viedä Bellan takaisin huoneeseensa”, Heidi lisäsi. Olisin väittänyt vastaan, mutta toiset ehtivät jo kadota sulkeutuvan oven taa. Oven pamahdettua kiinni irvistin hiukan ja nousin sitten ylös.
”No, kuka tulee saattamaan minut?”, kysyin nyt virnistäen. Vampyyrit katselivat toisiaan hetken ennen kuin Felix nousi ylös ja nyökkäsi minulle.
”Felix, minä voin mennä!”, Demetri sanoi ja nousi ylös. Felix tapitti tätä tuimasti hetken, mutta istuutui sitten alas.
”Mennäänkö?”, kysyin ja kävelin ovelle. Demetri tuli perässä ja lähdimme käytävälle.
”Miksi minun pitää mennä huoneeseeni?”, kysyin kun olimme kävelleet jonkin aikaa hiljaa.
”En tiedä. Liittyy luultavasti...”, hän sanoi hiljenevään sävyyn.
”Mihin?”, kysyin ja katsoin mieheen kiinnostuneena.
”En saa kertoa”, toinen vastasi ja hymyili hieman.
”Kerro!”, vaadin ja pysähdyin.
”Kerro! Kerro kuvastin!”, mies vastasi ja jatkoi kävelemistä. Juoksin tämän eteen ja pysäytin miehen.
”Kerro!”, kinusin ja pistin käteni lanteilleni.
”En!”, Demetri naurahti ja jatkoi kävelyä ohitseni. Tuhahdin ja kipitin tämän vierelle. Mulkaisin miestä ja naurahdin hieman sitten.
”Hän lähtee sinne jo kohta. Bellalle ei saa kertoa muuta kuin sen mistä me jo sovimmekin! Hänen tulee pukea se punainen mekko ja—”, kuulin kauempaa käytävästä. Pomppasin vampyyrinopeudella puhujan eteen.
”Niin mitä?”, kysyin Heidiltä ja virnistin voitonriemuisasti.
”Ei yhtään mitään!”, Jane sanoi ja otti minua olkapäistä kiinni.
”Menehän nyt siitä!”, tyttö naurahti ja tuuppaisi minut liikkeelle. Toiset jatkoivat matkaansa kun jäin odottamaan Demetriä.
Miehen tultua jatkoimme kävelyä. Demetrillä oli ihmeellinen virne naamallaan ja minua alkoi epäilyttämään.
”Onko tämä jokin salaisuus mistä kaikki muut tietävät?”, kysyin kenkiemme kopisemisen keskeltä. Demetri ei enää pystynyt olla nauramatta ja rupesi hekottamaan.
”Oikeasti!”, tivasin ja potkaisin tätä hiukan jalkaan.
”Ai! En minä voi sinulle kertoa!”, mies nauroi vieläkin. Murahdin hiukan, mutta tiesin etten saisi mieheltä mitään tietoa, joten jatkoin kävelemistä hiljaa.
Kävelimme loppumatkan huoneelleni hiljaisuudessa.
”Kiitos”, kiitin Demetriä ja avasin huoneeni oven. Pujahdin sisään ja suljin oven. Katselin huoneessa ympärilleni. Kynttilän liekki lepatti yöpöydälläni, mutta muuten oli aivan pimeää.
”Eikö täällä ole valoja”, mutisin itsekseni hamuillessani valo katkaisijaa.
Valot napsahtivat päälle löytäessäni katkaisijan. Hymyilin hiukan ja kävelin sängylleni. Nostin tietokoneen syliini ja avasin sen kannen. Koneesta kuului Applen tunnari ja sitten se aukesi. Akku oli melkein kokonaan täynnä, joten avasin Internetin ja menin facebookkiin.
Juuri, kun olin pääsemässä kirjautumaan, ovelleni koputettiin. Pomppasin sängystä ja avasin oven. Jane seisoi punainen mekko kädessään oven takana.
”Hei, tule sisälle”, sanoin ja siirryin pois tieltä. Mekko oli samanvärinen kuin se joka minulla oli tällä hetkellä päällä, mutta vain paljon kauniimpi.
”Kaunis mekko”, totesin sulkiessani ovea. Jane nyökkäsi ja laski sen sängylle.
”Ja sinä puet sen päälle”, tyttö totesi melkein komentavasti.
”Kyllä äiti”, naurahdin ja kävelin mekon luo. Mekko oli hihaton, pitkä, tuuhea, pehmeä ja kaikkea muuta mahdollista. Se oli kaikesta kaunein mekko, jonka olin ikinä nähnyt ihmis- taikka vampyyrielämässäni.
”Mistä te tämän repäisitte?”, kysyin ja nostin mekon ylös.
”Mietis sitä!”, Jane naurahti ja istuutui nojatuolille, joka oli huoneeni nurkassa.
”Käyn vaihtamassa”, sanoin ja kävelin vessaan. Ovi pamahti kiinni ja riisuuduin nopeasti. Katsoin itseäni hetken peilistä ja irvistin. Eihän kukaan tykkää katsella itseään peilistä, vai? No minä en ainakaan tykkää.
Heitin mekon heilahtaen päälleni ja suoristelin hieman helmoja. Riisuin valkoiset sukkani ja laitoin tilalle ihonväriset sukkahousut. Avasin hiukseni ja vilkaisin itseäni vielä kerran peilistä.
Avasin sitten vessan oven ja astuin ulos. Jane nousi heti pystyyn ja olikin jo kimpussani alle sadasosa sekunnissa.
”Hiukset kiinni! Minä laitan! Pysy nyt paikallasi...istu tuonne..käännä päätä”, Jane alkoi sättäämään hiusteni kanssa. Naurahtelin aina välillä tämän puhisten turhautuneena. Tiesin todella hyvin, että hiukseni olivat aivan kamalat ja, että niitä ei vain millään saa nätisti kiinni.
Jane luovutti parikin kertaa huokaisten.
”Ei näitä käärmeitä saa kesytetyksi!”
Joka kerta meinasin tippua tuolilta, koska en vain voinut olla hekottamatta.
Lopulta kuitenkin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Jane sai hiukseni kiinni.
Katsoin itseäni ihan tyytyväisenä peilistä. Minulla oli hiukset kiinni nutturalla, mutta Jane oli jättänyt pari suortuvaa roikkumaan vapaaksi. Kampaus oli kyllä ihan nätti, vaikka se olikin minun hiuksillani tehty.
”Miksi minun pitää laittautua näin hienoksi?”, kysyin noustessani ylös tuolilta.
”Koskaa...hihii!”, Jane alkoi kikattamaan.
”Miksi?”, tiedustelin vielä toistamiseen.
”En...en saa hihihiiii kertoa!”, Jane jatkoi hihittämistä. Hän kuitenkin rauhoittui sen verran, että pystyi etsimään vaatekaapistani minulle punaiset korkokengät. Hän ojensi ne käteeni ja käveli sitten ovelle.
”Suosittelen pukemaan kengät vasta kun nouset autosta...niissä on tuskallista juosta”, tyttö naurahti ja häipyi ovensuusta. Juoksin äkkiä ovelle ja kurkkasin käytävälle. Jane oli jo kovaa vauhtia kävelemässä ulos, joten juoksin vampyyrivauhtia tämän kiinni ja jäin kävelemään tytön viereen.
”Minne me olemme menossa?”, utelin. Minua oli todellakin ruvennut tympimään nämä salaisuudet.
”En kerro, mutta pidä kiirettä”, Jane sanoi päättäväisesti ja otti minua kädestä kiinni.
Tyttö suoraan sanoen raahasi minut loppumatkan autotalliin. Hän hyppäsi suuren Alfa Romeon kuskin penkille ja avasi minulle oven. Hyppäsin tytön viereen ja lähdimme heti liikkeelle.
”Saatko sinä ajaa tällaista?”, kysyin katsellessani ulos. Ikkunat olivat tummennetut, joten kukaan ei voinut nähdä tänne sisälle. Olin kyllä kiitollinen, sillä auto...olisi voinut herättää epäilyksiä. Pikimusta, täysin puhdas, uudentuoksuinen, täydellinen auto. Moottorin ääntäkään ei edes kuulu.
”Arvaapa kaksi kertaa”, Jane sanoi ja kaahasi parin auton ohi töötäten äänekkäästi. Katsahdin sivupeilistä ja näin kuskien kummastuneet ilmeet.
”Eivätkö ihmiset epäile mitään?”, kysyin ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin.
”Tuskinpa, en minä sitä tiedä. En minä ole niiden tekemisissä muuta kuin syödessäni!”, Jane sanoi ja naurahti. Minun mielestä vitsi ei ollut mitenkään superhyvä. Olimmehan me kaikki kuitenkin joskus olleet ihmisiä...ja nyt tapamme niitä. Mieti jos joku vain tulisi ja tappaisi sinut ihan pokkana. Olisiko kivaa?
”Jaa... Minne me olemme menossa?”, kysyin ja koitin jos tyttö vastaisi tällä kertaa.
”Kysyit tuon jo”, Jane hymähti.
”Kertoisitko kuitenkin?”, yritin väkisin vääntää vastausta Janelta.
”En, en vaikka mikä olisi. Hei, kyllä sinä nyt varmaan jaksat odottaa?”, Jane totesi tyynesti. Nyökkäsin pienesti ja olin sitten taas hiljaa. Katselin auton etulasista suoraan eteenpäin enkä niinkään ajatellut mitään. Autossa oli hiljaista...ja rauhallista, kunnes Jane kaahasi taas parin auton ohi. Näin että yhdessä autossa näytettiin meille keskisormea, enkä voinut olla näyttämättä takaisin. Muistin kuitenkin sitten, että ikkunat olivat tummennetut ja tuhahdin turhautuneena.
”Kauanko vielä?”, kysyin kärsimättömänä.
”Ja minne me olemme menossa? Sano vaikka vaan joku paikka”, lisäsin vielä ja toivoin todella että tyttö vastaisi.
”Jonkin aikaa. Et saa sitä minusta ulos edes pakottamalla!”, Jane vastasi päättäväisesti ja kiihdytti vauhtia sataan kahteensataan kilometriin tunnissa.
Katsoin tielle asetettua nopeusrajoitusta. Menimme todella reilusti ylinopeutta ja mietin miksei perässämme ollut jo tuhatta poliisia. No se on vain hyvä asia, joten päätin olla miettimättä sitä, sillä minun tuurillani kohta siellä olisi poliisi.
Huomasin tien vieressä olevan jo merta. Minulla ei ollut hajuakaan minne olin menossa, miksi olin sinne menossa ja mitä minä tekisin siellä minne ikinä olenkaan menossa.
”Lähdemmekö me Italiasta?”, tiedustelin hetken mietittyäni.
”Emme vielä, mutta myöhemmin ehkä”, tyttö vastasi ja hidasti vauhtia. Käännyimme pois moottoritieltä paljon pienemmälle hiekkatielle. Auto pomppi hieman kivien päällä, mutta matka sujui kuitenkin nopeasti.
Vauhti hidastui ja hidastui, lopulta se pysähtyi ja Jane hyppäsi autosta. Minulla kesti hetki, ennen kuin tajusin missä olimme. Katsoin lumoutuneena ulos auton ikkunasta, kunnes Jane avasi oveni ja meinasin pudota autosta.
”Missä olemme?”, kysyin hieman epäselvästi noustessani autosta. Silmäni kulkivat ympäri tarkkaillen paikkoja. Rannalla oli niin kaunista, niin taianomaista.
”En tarkalleen tiedä. Minun vain käskettiin kuljettaa sinut tänne”, Jane naurahti ja katseli itsekin ympärilleen.
”Jaa...silloin et varmaankaan tiedä mitä täällä teen?”, kysyin ja hymyilin hieman ärsyttävästi.
”Sen minä tiedän!”, Jane nauroi ja katsahti minuun. Tuhahdin erittäin turhautuneena ja pyöräytin silmiäni.
”No, minä lähdenkin tästä”, Jane tokaisi ja hyppäsi takaisin Alfa Romeoon.
”Jane!”, huusin tytön perään tämän ajaessa pois. Tiesin kuitenkin, ettei tämä kuule, joten lähdin tallustamaan lähemmäs veden rajaa.
Kuuntelin, jos joku vaikka olisikin täällä rannalla. Tuskin oli, mutta eipä tuo haitaksikaan ollut.
Kävelin rantaan, niin että aallot juuri hipoivat kenkieni päitä. Katselin merelle ja näin kuinka aurinko alkoi hitaasti laskemaan. Laineet liplattivat hiljaa kohti rantaa, muuta ei itse asiassa kuulunutkaan, vaikka moottoritie ei ollut tästä kovin kaukana.
”Bella! Oletkin jo täällä”, miehen taivaallinen ääni leijaili korviini. Käännyin nopeasti katsoakseni mistä ääni tuli, mutten nähnyt ketään.
”Tule”, kuulin äänen uudelleen. Lähdin muitta mutkitta kävelemään kohti ääntä, vaikka tiesinkin jo kuka puhui. Kävelin hiukan matkaa kauemmas tiestä rantaviivaa pitkin. Olin kuullut äänen yllättävän hyvin, vaikka se tulikin näin kaukaa. Taas yksi vampyyrinä olemisen hyötypuolista.
”Oletko tulossa?”, ääni kysyi.
”Olen olen! Älä hermostu”, naurahdin ja kiristin kävelytahtia.
Saavuin pienehkölle mökille, jossa koko meren puoleinen seinä oli ikkunaa. Hymyilin leveästi nähdessäni talon. Huomasin myös Aron odottamassa portailla. Pysähdyin äkisti ja hymyni katosi huuliltani.
”Aro...”, kuiskasin hiljaa.
”Bella”, Aro vastasi ja hyppäsi luokseni yhdellä vaivattoman näköisellä loikalla. Hän ojensi kätensä, joten minun oli pakko ottaa siitä kiinni. Aro talutti minut sisälle mökkiin ja päästi sitten irti. Hän kävi hakemassa kaksi laakeaa shampanja lasia ja kaatoi ne melkein täyteen verta.
”Älä huoli, tämä ei ole kenestäkään kenet tunnet”, Aro totesi antaessaan toisen laseista minulle. Hymähdin hiukan ja istahdin sohvalle. Aro istuutui mustaan nojatuoliin vastapäätäni ja heilutteli lasiaan. Join lasista hieman ja laskin sen sitten pöydälle. Ihmisen veren juominen tuntui pahalta, vaikkei näe sitä ihmistä. Pakottauduin kuitenkin juomaan, ettei Aro pahastuisi, tai tuskin hän pahastuisi. Hän raivostuisi pikemminkin. En halunnut tietää, joten hörppäsin lasista hieman lisää. Aro myhäili tyytyväisenä.
”Miksi me olemme täällä?”, kysyin pyyhkäistessäni veripisaran pois huuleltani.
”Haluaisin puhua sinun kanssasi täysin kahdestaan”, Aro vastasi ja nousi ylös. Hän vaihtoi paikkaa viereeni ja laski kätensä polvelleni. Minun olisi tehnyt mieli nousta ylös, mutten uskaltanut.
”Bella, olisitko kumppanini?”, Aro kysyi ja katsoi minua silmiin.
”Kolmetuhatta vuotta olen ollut niin yksinäinen, kunnes tapasin sinut”, mies lisäsi vielä ja hymyili.
”Aro...”, sanoin hiljaa ja kosketin toisella kädelläni tämän poskea.
”Tietenkin”, vastasin ja suutelin miestä.
Aron hymy vain leveni entisestään.
”Grazie Bella, ti amo...”, Aro kuiskasi ja nosti kätensä polveltani selkäni taakse. Hymyilin ja korjasin hieman asentoani .
”Yhdellä ehdolla”, lisäsin kuitenkin vielä. Aro katsoi minuun kysyvästi.
”Saan lähteä huomenna Culleneiden luo ja viipyä siellä pari päivää”, sanoin päättävästi.
”Miksi sinä sinne haluat? Edwardhan hylkäsi sinut”, Aro naurahti ja käänsi katseensa ulos.
”Haluan hyvästellä heidät”, mutisin ja katsoin Aroon anovasti.
”Huoh...hyvä on. Edward ja Carlisle lähtivät jo aikaisemmin tänään, joten heidän matkaseuraa et valitettavasti saa”, Aro huokaisi ja hymyili jälleen.
”Kiitos!”, huudahdin ja halasin Aroa. Oli vaikea uskoa, että olin suostunut tämän kumppaniksi. Johtuu varmaan siitä, että olen ollut aika masentunut siitä lähtien, kun Edward jätti minut ja tunnen myöskin hieman sääliä Aroa kohtaan. Hän on ollut niin kauan yksin ja menettänyt läheisiään.
”Jäämme tänne yöksi, joten tee itsesi kotoisaksi”, Aro totesi ja nousi ylös. Hän käveli pois, mutta tuli pain takaisin. Mies oli ottanut paitansa pois ja hänellä oli mukana myös kaukosäädin.
Aron istahtaessa takaisin viereeni TV napsahti päälle.
”Mitä katsotaan?”, tämä kysyi ja avasi videovuokraamon.
”Mitä sinä haluaisit?”, kysyin ja nostin jalkani ylös sohvalle. Nojasin Aroon tämän selaillessa elokuvia.
”Katsotaan vaikka jotain aivan uutta”, Aro totesi ja valitsi elokuvan. Se näemmä kertoi jostakin seikkailusta bla bla blaa... minua ei niinkään kiinnostanut elokuva, mutta katsoin sitä silti.
Aron kylmä rintakehä tuntui rauhoittavalta ja kohta jo olinkin jo niin lähellä unta, kuin vain vampyyri voi olla.
En enää edes kuullut elokuvaa kunnolla, mutta olin silti koko ajan tietoinen mitä ympärilläni tapahtui. Aro katsoi elokuvaa vieläkin, meri oli alkanut hieman vaahtoamaan, veri lasissani kuivui hitaasti ja ulkona oli alkanut satamaan hieman.
Kuvittelin mielessäni, että mitä kaikkea minulle ja Arolle tulee tapahtumaan. Menemmekö me naimisiin? Entä Cullenit, mitä heille käy? Kuolevatko kaikki?
”Priiing priiiing!”, yhtäkkiä puhelin alkoi soimaan. Avasin silmäni sävähtäen ja katsoin kuinka Aro penkoi taskustaan Iphonen. Oli vaikea uskoa, että tämä osasi käyttää puhelinta, kun on ollut maan päällä silloin kun lamppuakaan ei oltu keksitty.
”Niin?”, Aro vastasi puhelimeen. Miehen hymy katosi tuhka tuuliin.
”Selvä, lähdemme heti”, mies totesi ja lopetti puhelun.
”Mitä?”, kysyin ja nousin ylös.
”Myrsky, tänne tulee paha myrsky”, Aro sanoi ja nousi itsekin ylös. Hän kaappasi tavaramme mukaan ja juoksi ulos. En ollut tajunnut, että Aro oli tullut tänne autolla. Huomasin Alfa Romeon parkkeerattuna talon taakse katokseen.
”Mi-”, meinasin kysyä, mutta Aro keskeytti minut.
”Mennään!”, mies huikkasi ja säntäsi autolle. Hän avasi ovet ja hyppäsi sisään. Juoksin itsekin autolle j a hyppäsin sisään samalla sekunnilla kun auto lähti liikkeelle.
”Miten monta Alfa Romeota teillä oikein on?”, kysyin hämmästyneenä.
”En ole koskaan jaksanut laskea”, toinen vastasi.
”Mistä te edes repäisette rahat tällaiseen?”, tiedustelin heti perään.
”No, 3000 vuoden aikana on tullut säästettyä jonkin verran”, Aro totesi kuin se olisi ollut ilmiselvää.
